Mitä jäi käteen terapiavuosista?

 Viimeisestä kirjoituksen jälkeen on kulunut paljon aikaa ja paljon on tapahtunutkin. Ensimmäinen terapeuttini jäi eläkkeelle samalla kun kelaterapia-aikani päättyi. Iso kriisin paikka. Kaikki tuntui kuitenkin edelleen pahasti keskeneräiseltä, joten jouduin etsimään uutta terapeuttia. Löysinkin psykofyysistä suuntausta edustavan traumaterapeutin, mutta omasta mielestäni vajaassa vuodessa ei päästy hänen kanssaan juurikaan eteenpäin. Lopulta hänkin lopetti työn terapeuttina henkilökohtaisen elämänsä tapahtumien vuoksi ja terapia päättyi siihen jälleen kerran. Lisäksi totesin, että terapia omakustanteisesti työelämän ulkopuolisena on liian kallista ja pitää minua sidoksissa haitallisiin perhesuhteisiin. Niinpä jonkinlaista hoitoa täytyisi yrittää saada julkiselta puolelta.

No, mitä terapiavuosista nyt jälkeenpäin katsoen on jäänyt käteen? Kelaterapiajakso oli selkeästi elämäni ja tulevaisuuteni kannalta merkittävä. Sen avulla sain neutraalimpaa perspektiiviä tapahtumiin, omaan ajatteluuni ja ihmissuhteisiin. Terapeutin tuen avulla sain katkaistua haitallisia ihmissuhteita niin oman äidin kuin parisuhteen osalta. Myös kaverisuhteisiin ja niiden mahdolliseen kuormittavuuteen tuli uudenlaista perspektiiviä ja niiden osalta sopivien toimintamallien etsiminen on ollut käynnissä vielä aivan viime aikoinakin. Kaikella tavalla terapiavuodet toivat uskoa siihen, että minulla, minun tunteillani ja tahdollani on väliä. Suuria asioita melko tahdottomaksi lytätylle sielulle. Kelaterapia-ajasta (3 vuotta) alkupuoli oli ehdottomasti eniten konkreettisia tuloksia tuovaa ja uutta antavaa. Loppupuoli alkoi tuntua jo ahdistavalta siksi, että koin ettei enää oikein edetty mihinkään mikä aiheutti ahdistusta. 

Vajaa vuosi uuden terapeutin kanssa toi esiin erilaista lähestymistapaa traumoihin. Kehollisten tuntemusten aistimisen näkökulmaa - ainakin teoriassa. Tuntuu, että käytännössä en jostain syystä saanut kovin paljoa asiasta kiinni tai onnistumisen kokemuksia. Dissosiaatiosta puhuttiin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen kuulostaa, että ehkä se myös esti ehdotettuihin harjoituksiin pureutumisen tai ainakin niissä onnistumisentunteiden saavuttamisen. EMDR:iakin kokeiltiin, mutta siitä tuloksena oli vain todella kummallinen kokemus pyörtymisen kaltaisesta tunteesta kesken kaiken.

Oikeastaan parhaimmat kehollisen puolen terapiakokemukset olen saanut Rosen-terapiasta, jota voisi ehkä ajatella luontaispuolen vastineena virallisesti hyväksytylle psykofyysiselle fysioterapialle. Siinä toisella kerralla saatiin aikaan jopa rentoutuminen ja hoidon jälkeenkin ihmeen rento, maadoittunut ja hyvä olo, jollaista huomasin etten koskaan arjessani koe. Kuitenkin tila tuntui sellaiselta, joka luultavasti on normaalivointisen ihmisen "perustila". Kokemus oli ihana, mutta toisaalta myös hieman järkyttävä oivallus siitä, miten stressaantuneessa tilassa oma kehoni aivan jatkuvasti normaalisti on ikään kuin täysin huomaamatta. Ensimmäisen Rosen-käyntini jälkeen kirjoitin näin:

"Viikko sitten pääsin nyt terapian ollessa tauolla käymään Rosen-terapiassa, jossa lähestytään tunteita kehon koskettamisen kautta. Käynti oli innostava ja rohkaiseva, koska viimeinkin tuntui että taas tapahtuu jotain ja otetaan askelia eteenpäin. Oli yllättävää, kuinka tietyn kehon kohdan liikuttaminen toi pintaan ahdistusta ja dissosiaatio-olon lähestymistä. Ja kuinka vastaavasti kehon kautta löytyi myös tuettuna olemisen ja helpotuksen kokemus. Tuntuu, että käynnin jälkeen koko viikon on tullut hetkiä, jolloin nousee pintaan tunnelastia. On sekä huudettu miehen kanssa että  itketty surua ja ahdistusta. Ja siitä on tullut myös uupumusta, mutta uskon että tie eteenpäin on rankka. Jos sitä vältellään, kuten varsinaisessa terapiassa nyt tunnutaan tekevän, niin sitten vain jumitetaan samassa tuskaisassa tilanteessa." 

Rosen-terapiakokemuksia toivon saavani vielä lisää. Hidasteena on nyt pitkään ollut julkisen puolen vaihtuvien hoitotahojen aiheuttama stressi sekä yleinen uupumus. Hieman toki koronatilanne myös. Hoitoon meno sekä sen jälkivaikutukset vaativat minulta sen verran voimia, että liian uupuneesta lähtökohdasta se ei onnistu. 

Rakkauden aikaa ja isän varjon esiinmarssi

Viime päivät ovat olleet tunnerikkaat laidasta laitaan. Loppuvuoden ihana tapahtuma oli se, kun mieheni, jonka kanssa olemme olleet nyt yhdessä kolme vuotta halusi mennä kihloihin kanssani. Asia, jonka olin joskus vielä toivonut kokevani, mutta toisaalta realistina myös ajatellut ettei se välttämättä kuitenkaan kuulu omaan tulevaisuuteeni. En ole koskaan halunnut tehdä mitään sitoumuksia toiselta niitä odottaen, vaan ehdottomasti niin, että molemmat sitä itse haluavat. Tärkeintä on aina se, miltä sydämessä tuntuu ja millainen suhde on arkielämässä, eivät mitkään muodollisuudet. Minulle tämä onkin siis elämäni ensimmäinen kihlautuminen ja parhaassa tapauksessa tietysti myös viimeinen. Joka tapauksessa jotain, mikä tuntuu ihanalta kokea.

Varjona asiassa oli omalle isälle kertominen. Jostain syystä tiesin jo etukäteen, että en haluaisi sitä hänelle sanoa. Ideaalina korkeintaan lähettää sähköpostia ja jättää asia hänen reagoitavakseen tavalla tai toisella. Isä kuitenkin sattui soittamaan minulle juuri tapahtuman aikoihin, joten tavallaan jouduin kokoamaan itseni ja sanottua sen ääneen. Mitään loistavaa reagointia en toki odottanutkaan, mutta en niin jäätävääkään kuin ärtynyt tiukkaus asumisjärjestelyistämme ja saatuaan vastaukset nopea siirtyminen omiin puheenaiheisiinsa. Asumiskuviommehan eivät edes asiaan juuri liittyneet ja isäni pitäisi olla asumisestamme ihan hyvin perillä.

Itselleni tyypillisesti mieleeni ei siinä hetkessä tullut minkäänlainen puolustautuminen tai palautteen antaminen isän reaktiosta. Selkäytimestä vuosikymmenten tottumuksella tuli vain kiltisti kysymyksiin ja ärtymykseen vastaaminen kuin se olisi aivan normaalia eikä tuntuisi miltään. Lopulta tuntuu siltä, että tätä toimintamallia tuskin koskaan pystyn muuttamaan. Niin voimakkaina sisäisen nöyryyttämällä ja moittimalla kasvatetun lapsen tunnetilat lyövät noissa tilanteissa päälle. Se tuntuu äärimmäisen pahalta ja aiheuttaa ahdistusta ja surua pitkäksi aikaa tapahtumasta eteenpäin. Tällä kertaa myös vihaa, sillä niin totaalisen asiattomalta ja ansaitsemattomalta hänen toimintansa tuntui. Yllättäväähän sen ei pitäisi tietenkään olla, koska mitään positiivista ei juuri isäni suusta tule yleensäkään. Joidenkin asioiden vain kuitenkin niin kovasti toivoisi olevan ”pyhiä”.

Koko historia isäni nöyryyttämistä, ivaamista ja moittimista nousi pintaan kertaheitolla. Kaikki se, mistä tuntuu lähes mahdottomalta päästä jaloilleen ilman tukea, joka aivan jokaiselle tähän elämään saapuneelle kuuluisi. Ehkä tässä yhteydessä kurjinta on vielä se, että mieheni on juuri se ihminen, joka minua on varmasti kaikkein eniten maailmassa tukenut ja rakastanut tässä taistelussa eteenpäin. Se, että loukkaus kohdistuu vielä itseni lisäksi johonkin minulle niin rakkaaseen ja tärkeään tekee siitä vielä verisemmän. Tuntuu siltä, että tämä muutti lopullisesti jotain suhtautumisessani isääni viemällä siitä pois suuren osan vähäistä jäljellä olevaa lämpöä.

(kuva Pixabay)

Toipuminen teoriassa

Perheterapeutti Karyl McBride kuvaa mainiossa kirjassaan Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?  narsistisen äidin tyttären toipumisprosessia. Hänen mukaansa toipumisessa on kolme askelta, joista jokaisen askeleen onnistuminen edellyttää sitä, että edellinen askel on kunnolla sisäistetty ja käyty läpi:


1. ENSIMMÄINEN ASKEL sisältää ongelman tunnistamisen, siihen liittyvän tiedonhankinnan ja älyllisen ymmärtämisen.

Ennen kuin voi seuraavassa vaiheessa käsitellä tunteita ja surra, täytyy hyväksyä totuus äidistä. Totuus siitä, että "useimmilta narsisteilta puuttuu kyky tarjota aitoa rakkautta ja empatiaa, eikä tosiasiaa voi muuttaa. Ensimmäinen askel on sen hyväksyminen, että äidilläsi on tällainen rajallinen kyky. Päästä irti toiveesta, että asiat olisivat toisin." (Emt. s.168) McBride kuvaa, kuinka useimmat tyttäret odottavat äidin muuttuvan hyvin pitkiä aikoja. He uskovat ja toivovat, että seuraava kohtaaminen sujuisi eri tavalla, josta seuraa vain lisää surua, pettymystä ja kipua.

Näin olen toiminut itsekin pitkään. Koen, että aivan liian pitkään. Niin kauan, että äidin toiminta alkoi saada aivan absurdeja piirteitä. Aivan lopullinen herätys vaati terapiani aikana ilmi tullutta muiden ihmisten manipulointia minua vastaan, ennen kuin tajusin että mitään toivoa ei enää ole. Terapiaprosessista hyvin pitkään on ylipäätään tainnut mennä tosiasioiden oivaltamiseen ja jonkinlaisen kieltämisen suojakerrosten kuorimiseen pois. McBride selittää vaikeutta sillä, että äiti on tyttärelle "maailman keskipiste, jota hän tarvitsee ja rakastaa enemmän kuin ketään muuta ihmistä".  Samoin myös oma terapeuttini on kertonut, että lapsi ei kestä tällaista totuutta. Itsekseni ja keskusteluissa muiden kanssa, olen kuitenkin myös pohtinut vaikuttaako asiaan se, että perheemme on ollut melko pitkälle omaan ympyräänsä sulkeutunut. Kovinkaan lähellä ei siis ole ollut muita ihmisiä (eikä varsinkaan sukulaisia), jotka olisivat voineet tukea minua normaalilla tavalla ja antaa mallia "tavallisesta" elämästä. Tällöin ehkä on vielä vaikeampi hahmottaa mitään "normaalimpaa" tunneilmastoa, oikeaa ja väärää, kun on niin tiiviisti kasvanut kieroutuneessa tunneilmastossa. Ulospäin perheemme on kuitenkin näyttänyt varmasti erityisenkin hyvältä, jolloin varmasti kukaan tuttava-aikuisistakaan ei ole edes arvannut, että olisi voinut minua pienilläkin asioilla tukea. Nyt olen muistojen ja (myös äidin kuoleman jälkeen) selvinneiden faktojenkin kautta ymmärtänyt, että äiti on myös selvästi konkreettisilla teoilla manipuloinut ja tuhonnut suhteitani perheen ulkopuolisiin ihmisiin.

McBride esittää listan kysymyksiä, jotka auttavat saamaan selville, kuinka pitkälle tytär on hyväksynyt totuuden äidistä:
1. Toivonko edelleen, että äitini olisi muuttunut, joka kerta kun puhun hänen kanssaan?
2. Onko minulla odotuksia äitini suhteen?
3. Olenko hyväksynyt äitini sellaisena kuin hän on?
4. Odotanko jonkun toisen ihmisen täyttävän lapsenomaiset tarpeeni luovuttuani äitini suhteen?
5. Yritänkö yhä tyydyttää lapsenomaiset tarpeeni ihmissuhteessa sen sijaan että luottaisin itseeni?
6. Etsinkö miestä, joka korvaisi äitini?
7. Tunnenko olevani oikeutettu tarpeisiini?
8. Tyydytänkö nyt itse useimmat tarpeeni, ja kun joku muu tukee minua, pidänkö itseäni onnekkaana pikemmin kuin oikeutettuna tukeen?

"Kun olet päässyt todellisuuden hyväksymisessä riittävän pitkälle, ymmärrät, ettei kukaan voi täyttää lapsuutesi tarpeita, ja valitset kahdeksannen kohdan. Se vaihe elämässäsi, jolloin sinulla oli oikeus äidin hoivaan, on päättynyt. Olet halukas suremaan menetystä, mutta ymmärrät, ettet voi palata saamaan hoivaa etkä luoda vastaavaa tilannetta kenenkään muun kanssa. Muista, että aikuinen ei voi vaatia toiselta hoivaa. Olet vastuussa itsestäsi, ja nyt haluat hyväksyä tämän vastuun tarpeistasi ja etsiä tavan tyydyttää niitä. Silloin olet valmis suremaan." (Emt. s.170)

Jäin miettimään kysymyksiä tällä hetkellä omalla kohdallani. Uskon, että olen päässyt jo hyvin pitkälti tavoitteeseen, eli kohtaan 8. En kuitenkaan sittenkään ehkä täydellisesti. Pääosin tämä on ollut lähtökohtani jo alussa nykyiseen parisuhteeseeni, mutta silti hetkittäin, niinä totaalisimpina katastrofin hetkinä joudun kamppailemaan viimeisiin kysymyksiin 5-8 liittyvien tunteiden ja lapsenomaisten reaktioiden kanssa. Silloin, kun on sekä fyysisesti että psyykkisesti aivan liian hajalla, lapsireaktiot voivat edelleen päästä pintaan. Syytän tästä ehkä osittain myös hajonnutta fysiikkaani, sillä kun on siinä kunnossa, että välillä edes kodin imurointi ei onnistu, niin käytännössä on vaikea tai jopa mahdoton rajata aina tilanteita edes oman fyysisenkään jaksamisen puitteissa pysyviksi. Samoin myös, kun arvaamattomasti eteentulevat tilanteet aiheuttavat emotionaalisia traumareaktioita, jotka taas aiheuttavat samalla hurjia fyysisiä oireita niin... Kyseessä taitaa olla myöhemmin mainittu romahdus ja sen käsittelemisen vaikeus.


2. TOINEN ASKEL tarkoittaa ongelmaan liittyvien tunteiden työstämistä.

"Narsistisen äidin tyttärenä sinulla on ollut tunteita, jotka ovat jääneet vaille vahvistusta tai tunnustamista. Kirjan aikaisemmat osat ovat auttaneet sinua huomaamaan nämä tunteet, ja nyt on aika työstää niitä. [...] Useimmat ihmiset haluavat hypätä tämän askeleen yli. Tyttäret yleensä pitävät toipumisen ensimmäisestä askeleesta ja he rakastavat kolmatta askelta. Ja hyvin ymmärrettävästi he haluavat jättää väliin kaikkein tärkeimmän askeleen, sen, joka muuttaa elämää eniten, sillä menneiden traumojen läpi kahlaaminen on tuskallista. On vaikea työntyä tiedostamattoman kieltämisen läpi ja antaa itsensä tuntea kipua." (Emt. s.165)

McBride korostaa, että tunteiden käsitteleminen ei tarkoita pelkästään tunteista puhumista. Se tarkoittaa, että samaan aikaan kun kokemuksista puhuu, myös kokee niihin liittyvän tuskan. Hänen mukaansa tämä on ainoa keino vapauttaa trauma kehosta.

McBride kertoo, että narsistisen äidin tyttären on opeteltava suremaan, antamaan tunteiden tulla, sillä aiemmassa elämässään hän on joutunut peittämään tunteitaan ja teeskentelemään että kaikki on hyvin. Keinoja tähän pääsemiseksi voi olla yksilöllisesti erilaisia, esimerkiksi pysähtyminen ja yksinoleminen kotona, pitkät kävelyt tai autoajelut... "Istu tunteiden kanssa. Istu tuskan kanssa. Pidä hallinnassa tuskasta johtuva ahdistus ja masennus, jotta voit raivata tiesi sen läpi. Älä yritä puhua itseäsi ympäri, äläkä anna läheistesi tehdä sitä. Kukaan ei halua nähdä, kuinka sinuun sattuu. Sinulle rakkaat ihmiset eivät kenties ymmärrä, kuinka tärkeätä se on, joten älä kuuntele heitä. Anna itsesi tuntea! Kun kieltäminen yrittää palata valtaan tai alat taas kuulla kriittisiä sisäisiä viestejä, aja ne tiehensä. Kerro itsellesi, että ansaitset tämän parantumisajan." (Emt. s.171) "...suru jää osaksi sinua loppuelämäsi ajaksi, ellet kohtaa sitä. [...] Juuri tämän takia niin monet ihmiset heijastavat tunteitansa muihin, käyttäytyvät huonosti, aiheuttavat itselleen  ja  muille kriisejä, kärsivät masennuksesta ja ahdistuksesta eivätkä ota vastuuta omista teoistaan ja tunteistaan - he eivät kohtaa totuutta omasta tuskastaan." (Emt. s.176)

McBride kertoo myös, ettei tuskasta pääse eroon järkeilemällä. Myös jatkuvalla touhuamisella tai päihteillä tuskan turruttamiseen tottuneen täytyy pysähtyä, jolloin tunteet voivat tulla pintaan ja purkautua. Tätä tulisi toistaa, kunnes alkaa tuntea helpotusta. "Suremisesi voi ilmetä voimakkaana surumielisyytenä, vihana tai jopa raivona. Älä toimi näiden tunteiden perusteella, vaan kirjoita ne muistiin. Älä toimi itseäsi ja muita tuhoavasti, vaan tunne nämä tunteet. Sure, kunnes et kestä enää itseäsi. Tiedän surreeni asian valmiiksi, kun en voi enää sietää itseäni. Vähitellen sinusta ei enää tunnu siltä, että raahaat koko ajan mukanasi suuria matkalaukkuja, vaan luovut pakaaseista, vaellat kevyen kantamuksen kanssa ja tunnet voimakasta helpotusta." (Emt. s.177) McBride neuvoo työskentelemään tunteiden kanssa sekä mielikuvaharjoituksin, että myös kirjoittamalla. Hän kehottaa esimerkiksi pitämään tuntemuksista surupäiväkirjaa ja tekemään listoja surun kohteena olevista asioista: Kuvailemaan äitiä, jota olisit toivonut, mutta et saanut. Kuvailemaan mitä olisit halunnut tehdä, jos olisit saanut olla lapsi normaalilla tavalla. Listat voivat auttaa tuntemaan surun. Mielikuvaharjoituksissa voi esimerkiksi visualisoida itsensä eri ikäisinä ja puhua heidän kanssaan.

Riittävä toisen askeleen työstäminen on edellytys kolmannen askeleen onnistumiselle. Tässä vaiheessa myös terapeutin apu voi olla tarpeen. Jos seuraavat askeleet eivät edelleenkään toimi, täytyy luultavasti palata vielä työstämään edellisiä.

Itse koen olleeni jo jonkin aikaa ja olevani edelleen tämän vaiheen myrskynsilmässä. Ei pelkästään surussa, vaan jopa epätoivossa. Maininta kirjassa "ahdistuksen ja masennuksen hallinnassa pitämisestä" aiheuttaa minussa lähinnä ärsytystä, sillä mitään vinkkejä siihen ei kuitenkaan annettu, enkä aina omassa elämässäni ymmärrä kuinka tehdä sitä. Lähinnä asia etenee vain niin, että kun on tarpeeksi kauan tuntenut olevansa totaalisen pohjalla syvässä epätoivossa ja itkenyt tarpeeksi, niin joko väsyy ja nukahtaa tai sitten helpottaa ja ajatukset siirtyvät johonkin muuhun. Välillä tuskaa ei jaksaisi kohdata, koska se on kaikella tavalla rankkaa, myöskin fyysisesti. Silloin sitä jollakin tavalla pakenee viimeiseen mahdolliseen pisteeseen asti, esimerkiksi nukkumaanmenohetkeen, jolloin on pakko pysähtyä ja epätoivon itku viimein purkautuu. Tässä vaiheessa huomaan myös, että ihmiset, jotka eivät kykene tai jaksa keskustella empaattisesti myös minun asioistani (joihin ei ole olemassa varsinaista pikaratkaisua) jäävät, sillä itsekään en jaksa olla yksipuolisena kuuntelijana muille tai pelkästään teeskennellä iloista ja pärjäävää. Kenties hyvä näin.



3. KOLMAS ASKEL tarkoittaa ongelman katsomista uudenlaisella tavalla. Tässä vaiheessa toipilas myös alkaa vapautua trauman oireista ja vaikutuksista. Se on aidon itsensä etsimistä ja löytämistä sekä löytyneen mukaan toimimista.

Itsensä etsimisen ja löytämisen mahdollistavat kolme asiaa:

1.) Psykologinen eriytyminen äidistä
2.) Sisäisen äidin pystyttäminen ja vahvistaminen
3.) Romahduksien ymmärtäminen ja hallitseminen


Psykologisesta eriytymisestä

"Aidoksi ja kokonaiseksi ihmiseksi kasvaminen on narsistisesta äidistä toipumisen lopullinen päämäärä. [...] Yksilöityminen, normaali kehitysvaihe, alkaa noin kahden vuoden iässä, kun lapsi alkaa sanoa "ei" ja "minun". Se jatkuu koko elämän ajan lapsen kypsyessä ja kehittäessä omia toiveitaan, tarpeitaan ja halujaan. Hän irtautuu tieten tahtoen vanhemmistaan voidakseen muodostaa terveen minäkuvan. Terveet vanhemmat antavat sen tapahtua asteittain ja luonnollisella tavalla. Narsistinen äiti estää lapsen yksilöitymisprosessia joko kaikennielevällä käytöksellään tai jättämällä lapsen huomiotta. Huomiotta jätetyn lapsen tunnetarpeisiin ei vastata. Hän ei voi työstää minuuttaan ja eriytymistään, koska hän yrittää edelleen täyttää säiliötään äidin rakkaudella. Hän yrittää yhä uudelleen sulautua yhteen äidin kanssa kuin pieni vauva ja pyrkii saamaan äidiltä hyväksyntää ja huomiota. Äidin kaikennielevän käytöksen tukahduttamaa lasta ei kannusteta näkemään itseään erillisenä äidistä ja kokemaan yksilöllisiä tarpeita, haluja, ajatuksia ja tunteita. Kummankin tyttären emotionaaliset tarpeet jäävät tyydyttämättä ja kummankin on vaikea kehittää minäkuvaansa. Mikäli painit elämäsi ja tunteidesi hallintaan liittyvien ongelmien kanssa tai sinun on hankala nauttia menestyksestä, sinun, kuten useimpien narsististen äitien tytärten, on vaikea eriytyä ja yksilöityä. Luultavasti vasta etsit ja kehität minääsi. [...] Jos ei ole päässyt täysin yksilöitymään äidistä, jää puolivalmiiseen ja emotionaalisesti epäkypsään tilaan, puolikkaaksi ihmiseksi, joka haluaa tulla kokonaiseksi." (Emt. s. 183-185) "

Eriytyminen äidistä tapahtuu kolmen asian avulla:
a.) Ymmärtäminen kuinka äiti heijastaa tunteita tyttäreen
Narsistinen äiti projisoi usein tyttäreensä omia ongelmiaan ja siten tekee tyttärestä syntipukin mm. hauraalle minälle ja itseinholle. "Tytär ei ymmärrä äidin vihaa. Hän sisäistää sen ja tuntee itsensä pahaksi tai ei tarpeeksi hyväksi. Koska tämä alkaa hyvin varhaisessa iässä, se tuntuu tyttärestä normaalilta ja todelliselta." (Emt. s.187)

b.) Ymmärtäminen ja tuleminen toimeen äidin ja muiden kateellisuuden kanssa
"Narsistisen äidin tytär yleensä kokee äidin olevan hänelle kateellinen. [...] erityisesti äidin kateuden kohteeksi joutuminen on hermoja raastavaa ja kamalaa. Äidin halveksunta ja kritiikki mitätöi tyttären minäkuvan. Tyttären hyvyys kyseenalaistetaan, leimataan pahaksi tai sille naureskellaan, mikä saa hänet tuntemaan, että "hänen persoonansa todellisuus tuhotaan". [...] Tytär ei ymmärrä, miksi omalla äidillä olisi pahoja tunteita häntä kohtaan, ja uskoo, että vika on hänessä itsessään. [...] Jos olet syyttänyt itseäsi näistä kommenteista ja yrittänyt oikoa väärinkäsityksiä, yrityksesi ovat taatusti epäonnistuneet, sillä narsistin vääristynyttä kateellisuuden tunnetta on mahdotonta korjata. [...] Kun hän kadehtii ja sitten kritisoi ja väheksyy sinua, hän pyyhkii sinut pois elämästään vähentäen näin uhkaa hauraalle itsetunnolleen. [...] Kun hän kohdistaa kateutensa sinuun, se aiheuttaa avuttomuuden tunteen ja tuskallisen epävarmuuden. [...] Voit irtautua hämmennyksestä ja nähdä kateuden kateutena, kun tunnistat oman hyvyytesi ja vahvuutesi. [...] Pidä kiinni itsessäsi olevasta hyvyydestä. Useimmat tyttäret, joiden kanssa olen työskennellyt, eivät ole kostonhaluisia, etkä sinäkään todennäköisesti ole." (Emt. s.187-189)

c.) Kielteisten sisäistettyjen viestien poiskitkeminen
"Äidistä ja lapsuudesta eriytymiseen kuuluu kielteisestä sisäisestä puheesta irti pääseminen, sellaisesta kuin: "En ole tarpeeksi hyvä", "Minua ei voi rakastaa", "En luota itseeni." Koska olet sisäistänyt nämä viestit , ne puhuvat sinulle nyt kuten äitisi ennen. Päätä itse mitä sisäiset viestisi sanovat, torju ikävät viestit ja korvaa ne uusilla. Silloin eriydyt terveellä tavalla häiriintyneestä äidistäsi ja hänen itsetuhoisesta uskomusjärjestelmästään. Alat nähdä itsesi yksilöllisenä naisena." (Emt. s.185) McBride kehottaa miettimään, millaiseen tietoon perustat erilaiset päätöksesi. Onko tieto saatu luotettavasta lähteestä ja onko esimerkiksi tietoa, joka vahvistaa lähteen luotettavaksi. Tämän pohdinnan kautta hän kehottaa kyseenalaistamaan myös lapsuudessa sisäistetyt viestit itsestä: "Niinpä kysyn, onko sinun viisasta uskoa lapsuudessasi sisäistämiisi viesteihin? Ne tulevat ihmiseltä, joka ei ole ollut aito, rakastettava tai empaattinen, joka ei ole kyennyt luomaan tunnesidettä kanssasi, joka on heijastanut sinuun omia tunteitaan, koska ei ole kyennyt olemaan kosketuksissa niiden kanssa, ja joka on ollut sinulle kateellinen. Miksi antaisit tämän henkilön määritellä kuka olet? Tarkastele tiedonlähdettä." (Emt. s.189) Hän kehottaa määrittelemään itse uudelleen, mitä itsestään uskoo todeksi kirjoitusharjoituksen kautta, jossa ensin kirjoitetaan ylös kielteiset viestit ja niiden rinnalle miksi ne eivät todellisuudessa pidä paikkaansa. Tämän jälkeen vääristyneen uskomuksen korvaamista uudella tulisi harjoitella mielessä aina, kun vanha kielteinen käsitys nousee mieleen. Tämä voi olla vaikeaa. Mahdolliseksi apukeinoksi McBride ehdottaa EMDR-silmänliiketerapiaa.

Sisäisen äidin pystyttämisestä ja vahvistamisesta

McBride kirjoittaa "Sisäisestä äidistä", joka on oma äidinvaisto, itseä rakastava ja hoivaava sisäinen, intuitiivinen ääni. "Vaikka olisit joutunut luopumaan toivosta, että ulkoinen äitisi voisi antaa sinulle sitä mitä tarvitset, sisäinen äiti voi olla helposti saatavilla. Hänen avullaan voit toimia vanhempana itsellesi." (Emt. s.196) McBride kehottaa kirjoittamaan listan omista vahvuuksista ja hyvistä luonteenpiirteistä ja antamaan sisäisen äidin auttaa työntämään pois kielteiset viestit. Jos kielteisistä tunteista on edelleen mahdotonta päästä eroon, on luultavasti palattava vielä edellisiin askeliin käsittelemään surua, sillä vahvistavien viestien sisäistäminen onnistuu vasta kun surua on työstetty riittävästi.

"Kehotan asiakkaitani kohtelemaan itseään kuin kaksivuotiasta lasta. Ole hellä, ymmärtäväinen ja sydämellinen. Ansaitset tällaisen kohtelun. Kun et tiedä miten toimia, kysy itseltäsi, miten äidillinen puolesi kohtelisi lasta, jolla olisi samat tunteet tai joka kävisi samanlaista sisäistä kamppailua. Kun itse ajattelen kaksivuotiasta, haluaisin ottaa hänet syliini ja antaa hänelle roppakaupalla rakkautta ja huomiota. Veikkaan, että äidinvaistosi sanoo samaa. Kun harjoittelet keskustelemista sisäisen äitisi kanssa, hän vahvistuu ja kasvaa. [...] Olen huomannut, että sisäistä äitiä kannattaa harjoittaa ja vahvistaa tilanteissa, joissa haluaa pyytää apua ja neuvoa toiselta, koska ei tiedä itse mitä tehdä. Silloin on käännyttävä sisäänpäin ja etsittävä intuitiivisia vastauksia ja lohdutusta äidin johtamalta ryhmältä. Mitä enemmän kysyt häneltä neuvoa, sitä vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi muutut. Tämä äiti ei koskaan tule hylkäämään sinua. Tulet tarvitsemaan sisäistä äitiäsi erityisesti silloin, kun koet niin kutsutun romahduksen." (Emt. s.197)

Romahduksien ymmärtämisestä ja hallitsemisesta

"Romahdus johtuu sisäisestä herkistymisestä, jonka narsistisen äidin loukkaukset ja mitätöimiset ovat aiheuttaneet tyttären lapsuudessa, teini-iässä tai aikuisuudessa. Kun romahdus tapahtuu toipumisen aikana, se laukaisee hetkellisen taantumisen takaisin lapsuuteen. Vanhat muistot saavat nykytilanteen tuntumaan merkittävämmältä kuin se onkaan. Tämä dominovaikutus johtaa sisäiseen romahduksen tunteeseen, jota kuvataan myös traumaperäisen stressihäiriön aiheuttamaksi. [...] Tytär kokee romahtavansa, kun jokin asia muistuttaa häntä varhaisista lapsuuden haavoista. Hän tuntee silloin houkutusta etsiä ulkoista vahvistusta, hän saattaa pyytää toista tekemään hänen olostaan paremman ja hän saattaa käyttäytyä tarvistsevasti. Sinä voit toimia toisin, sinun ei tarvitse käyttäytyä samalla tavalla, jos etsit tukea ja lohdutusta sisäiseltä äidiltäsi." (Emt. s.198-199) "Kun tiedät, mikä romahdus on, osaat paremmin käsitellä sitä sen sattuessa. Pane merkille reaktiosi romahdusta seuraavan viikon aikana, laske kuinka monta kertaa se toistuu. Kasvanut tietoisuutesi antaa sinulle lisävoimia. Hallitset elämääsi." (Emt. s.200)

McBride vertaa narsistisen äidin tyttären romahduksia aidon narsistin usein kokemaan "narsistiseen loukkaukseen". Romahdus on kuitenkin lievempi, lyhytkestoisempi. Lisäksi toisin kuin narsisti, tytär pystyy antamaan anteeksi ja unohtamaan asian eikä haudo kostoa tai aiheuta vahinkoa.

Itselleni romahduksesta lukeminen toi valtavasti helpotuksen tunnetta avaamalla ymmärrystä sille, mitä itselleni tietyissä tilanteissa tapahtuu. Viimeaikaisia vahvoja esimerkkejä tästä ovat olleet konfliktitilanteet parisuhteessa, joista viimeisin tapahtui juuri ennen kuin aloin lukea kirjan toipumisosiota tätä kirjoitusta varten. Olin sen tapahtumisesta hädissäni ja hirvittävän pettynyt. Selitys avasi myös ymmärrystä yhdelle syistä, miksi en lopulta kyennyt hektiseen asiakaspalvelu- ja myyntityöhön, vaan koin burn outin. Sen tyyppisessä työssähän vanhoihin traumoihini osuvia tilanteita tapahtuu lähes päivittäin. Neljästä vuodesta selviäminen alkaa oikeastaan tältä kannalta näyttää jo huippusuoritukselta. Edelleenkään en usko moisesta pommituksesta selviytyväni, mutta kehitys jatkuu kohdaten tilanteita hitaampaan tahtiin. Parisuhdetilanteissa lieventymistä on jo tapahtunut, ja uskon että tieto vauhdittaa edistymistä lisää.


NÄIDEN KOLMEN ASKELEEN JÄLKEEN McBride siirtyy kysymään kysymyksiä ja ehdottamaan harjoituksia, joiden avulla voi alkaa hahmottelemaan omia todellisia mielipiteitä, omaa tahtoa, tunnistamaan omia kykyjä ja intohimoja, jotka ovat kenties olleet kadoksissa tai alaspainettuina narsistisen äidin vuoksi. Voi olla, että palaan niihin vielä myöhemmin. Tällä hetkellä itselläni näyttäisi olevan vielä töitä myös ehkä kakkosaskeleen, mutta varsinkin kolmannen askeleen kanssa. Sisäisen äidin vahvistaminen ja kielteisten viestien kitkeminen ovat jo kenties hieman työn alla elleivät sitten vielä ole myös hieman estyneinä suruvaiheen alla.

Kuulumisia matkan varrelta

Viime ajat ovat pitäneet sisällään hyvin paljon surua ja epätoivon tunnetiloja. Tuntuu, että terapian edetessä koko ajan on sukeltanut syvemmälle ja syvemmälle sekä tunnetason että järjen ymmärrykseen oman menneisyyden tilanteista. Niinpä tulee myös sukellus vahvemmin ja syvemmin suruun ja epätoivoon. Niihin tunteisiin, joille ei ole ollut mitään ilmaisun mahdollisuutta lapsuudessa. Tässä hetkessä tuntuu siltä, että jotain korvaamatonta on jäänyt saamatta. Mutta kuinka kauan sureminen kestää?!?

Äidin kuoleman jälkeen on ollut mahdollisuus kohdata myös isä ilman äidin vaikutusta, ja jatkuvaa kysymystä siitä, mikä oikeastaan on lähtöisin äidistä ja hänen manipuloinneistaan ja mikä on oikeasti isän omaa puhetta. Samalla on tullut esiin myös se karu todellisuus, että myös isäsuhteesta puuttuu paljon olennaista hyvää. Olen saanut nähdä, ettei siitäkään suhteesta ole paikkaamaan äitisuhteen jättämiä aukkoja. Koen törmänneeni siihen kipeältä tuntuvaan tosiasiaan, että oikeastaan olen kokenut todellista rakkautta ja läheisyyttä tähän mennessä ainoastaan parisuhteessa. Ennen sitä en ole edes tainnut kunnolla hahmottaa mitä se on. Samalla on tullut esiin myös syvä arvottomuuden tunne omassa itsessäni. Tekee kipeää huomata se, koska järkihän toki ymmärtää että se on kamalaa ja väärin. Muistan myös millaisista menneisyyden tilanteista tunne kumpuaa, mutta itse tunnetta ei kuitenkaan saa väkisin muutettua.

Äidin kuolemakin on ilmeisesti jollain tavalla tullut käsittelyyn vasta nyt, melkoisella viiveellä. Sillä vasta nyt olen alkanut esimerkiksi nähdä usein unia, joissa esiintyy äiti ja yleensä hyvin arkisesti, menneisyyden tyyliin molemmat vanhempani. Myös hautajaiset ja niihin liittyvät tunnetilat ovat yllättäen pomppineet mieleen yllättävinä reaktioina. Myös kuolema sinänsä asiana lienee jollain tapaa käsittelyn alla.

Samalla huolta ja suurta stressiä aiheuttaa fyysinen heikkous ja kehon sairastelun ratkeamattomat mysteerit. Tässä mielessä tulevaisuus pelottaa ja krooninen väsymysoireyhtymä / systeeminen rasitusintoleranssi tuntuu tukahduttavalta ajatukselta, koska sairauden ymmärtäminen, tunnustaminen ja siten myös potilaiden hoito on ainakin Suomessa ja monessa muussakin maassa pahasti retuperällä. Haluaisin uskoa, että kaikki fyysinen jaksamattomuuteni ja rasituksen kostautuminen olisikin vain psyykkistä, koska silloin usko paranemiseen olisi myös huimasti suurempi. Oireilun laukeamiseen psyykkisen stressin seurauksena uskon kyllä, mutta se parantaminen sen jälkeen kun kehon säätely on jo vähän joka puolelta sekaisin on suuri kysymysmerkki. Kaikki tämä yhdessä, psyykkinen ja fyysinen, saavat aikaan avuttomuuden tunnetta ja "nurkkaan ajettu eläin"-toivottomuuden tunnetta. Ei millään jaksaisi tätä kaikkea samaan aikaan ja samassa paketissa.

Toisaalta välillä tapahtuu hienoista voimistumistakin. Joitakin viikkoja sitten herpaannuin tiettyjen tavaroiden säilytykseen. Huomasin, että turvallisuudentunteen liittyminen tavaroihin on täysin opittua. Arvottomuuden tunnetta on kotonani välitetty minuun tehokkaasti rahan ja tavaroiden avulla. Jopa vaatehankinnoista on tehty vaivihkaa häpeän paikkoja niin kauan kuin muistan. Myöhemmin kaikesta saamisesta on ollut myös syyllisyys ja kiitollisuudenvelan tunne. Minkään tarvitseminen on yhtäkkiä kyseenalaistettu. Kun en ole enää opiskelijana ollut vanhempieni valvovan silmän alla 24/7, äiti ei mielestään millään voinut tietää tarvitsenko esimerkiksi uusia jumppahousuja. Niinpä ne jäivät hankkimatta, enkä oikeastaan tuollaisen esimerkin jälkeen ole enää kokenut sopivaksi myöskään pyytää. Nyt ymmärrän myös hyvin, miksi koen tämän hetkiset rahalliset sidokset isääni stressaavina ja vaikeina. Vaikka olen aina ollut erityisen tunnollinen tyttö, jostain syystä luottamus minuun on ollut hyvin vähäistä. Niinpä saarnat ja moitteet saamastani tavarasta huolehtimiseen liittyen ovat uupumukseen asti tuttuja. Täydellinen taloudellinen itsenäisyys on ollut tavoitteeni niin kauan kuin muistan, mutta aina lopulta epäonnistunut voimien loppuessa.

Nyt huomasin, että tietyt, oikeastaan minulle sopimattomat tavarat olivat vanhempieni minulle antamia ja edustivat oikeastaan heidän valtaansa minuun. Niinpä viimein repäisin ja sain ne myytyä pois varastosta mieltäni vaivaamasta. Samalla tavaroita karsiessani olen tarkastellut pelkojani (ja traumojani) liittyen rahaan ja tavaraan ja ottanut ainakin askeleita irti jonkin puutteen pelosta. Tehnyt myös luopumista (äidistä ja isästä) tavaroiden kautta. Uskon hieman myös Feng shuihin ja luulen, että energiaa on nyt laitettu liikkeelle...

Toinen yhtäkkinen voimaantumisen hetki on ollut se, kun olen alkanut ärsyyntyä ja ottaa välimatkaa ihmisiin, joiden kanssa toinen ja toisen asiat ovat aina puheenaiheena ja etusijalla. Minun asioistani ei välttämättä jakseta olla juurikaan kiinnostuneita, vaan puhe kääntyy koko ajan heihin itseensä. Toisaalta ymmärrän, että omat kuulumiseni ovat nykyään usein sellaisia, jotka ovat helposti "liikaa" enkä itsekään halua jatkuvasti valittaa arjen ongelmista ja uupumuksesta, ahdistuksista tai tulevaisuuden peloista. Mutta sen, että toiset vyöryttävät minulle suorastaan puoliväkisin omia asioitaan jatkuvana virtana ilman vastavuoroista vuoropuhelua (vaikkapa sitten kevyemmistä aiheista), olen alkanut hahmottaa ihan vääräksi sosiaalisuudeksi. Ehkä olen pelännyt pitkään yksinäisyyttä, mutta tässä kohtaa viimein totesin tällaisen kaveruuden suhteen saman kuin aikanaan sairaan parisuhteen kohdalla: olen mielummin vaikka yksin kuin jatkuvasti voimiani syövässä (kaveri)suhteessa. Tässä asiassa olen onnistunut omien rajojen asettamisen harjoittelussa viime aikoina.

Vaikea viha

Viime aikoina olemme puhuneet terapiassa usein vihasta. Vihan ilmaiseminen on minulle todella vaikeaa. Ja vieläpä, jos sanotaan tai jopa esitetään pienintäkään vaatimusta siihen, tunnen meneväni täysin lukkoon. Niin lukkoon, että päällimmäisenä on häpeä, itku ja hätäännys sen sijaan, että vihastuisin. Kuitenkin viha on myös positiivinen elämänvoima. Vihan positiivista puolta on esimerkiksi itsensä puolustaminen ja elinvoima. Esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa oli kirjoitettu mukavasti vihan ja sen vapauttamisen tarpeellisuudesta.

Olen jo aikaisemmin usein esimerkiksi työssäni ihmisten parissa huomannut omat ongelmani siinä, etten osaa suuttua ja siten pitää puoliani. Olen myös kokenut, että aivan kuin otsassani olisi leima, joka kertoo muille ihmisille, että minulle voi helposti tulla purkamaan omaa vihaansa ja pahaa oloa. Sitten, kun se osuukin itsellä turvattomuutta aiheuttavaan kohtaan, uupumisen tie onkin jo sillä melko valmis. Vertaistukiryhmän parissa eräs ihminen viisaasti osasi sanoa, että ihmiset kohdatessaan lukevat toisistaan kunkin tiedostamattomassa, ikään kuin energiakentässä olevia asioita ja reagoivat vaistomaisesti niihin. Tämä tuntuu hyvin todelta. Minulla on sisälläni paljon varmasti tiedostamatonta ja osin myös tiedostettua vihaa jota en ole osannut enkä kyennyt purkamaan.

Tähän mennessä itselleni eniten omaa lapsuuttani avaava ja jäsentävä kirja on ollut Karyl McBride: Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? : kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä. Kirja tuntui antavan voimaa, koska se jäsensi omia kokemuksiani niin selkeästi silmieni eteen. Itse kokemuksia, niiden syitä ja varsinkin seurauksia. Tuntui, että tämä yksi kirja onnistui selittämään kaikki ongelmani. Vaikka asioita oli jo analysoitu ja ihmetelty terapiassa yli 2 vuotta, niin silti kirjan toteava tyyli selkeytti omia ajatuksia huomattavasti ja vastasi jopa joihinkin edelleen avoimiksi jääneisiin kysymyksiini. Tämän luettuani koen, että ymmärrän narsistisen vanhemman kanssa elämisen ydinkokemuksen enkä enää syytä itseäni mistään, mitä on tapahtunut.

Narsistivanhemman emotionaalinen kylmyys, empatian puute ja niiden aikaansaama vaillejääminen aiheuttaa lapsessa vihaa, joka jää kuitenkin purkamatta, sillä reagoinnilla olisi liian vaaralliset seuraukset. Eräs kirjan tekstikohta kuvaa loistavasti sen, mistä koen oman vihani äitiä kohtaan aivan erityisesti kumpuavan. Olen toiminut äidilleni terapeuttina, empaattisena kuuntelijana, emotionaalisena hoivaajana ja samalla itse jäänyt vaille lapselle kuuluvaa empatiaa, kannattelua ja turvaa:

"Äitisi kohtelee sinua ystävänä, ei tyttärenä. Terveessä äiti-tytär-suhteessa äiti toimii vanhempana ja pitää huolta lapsesta. Tyttären pitäisi voida luottaa äidin hoivaan, ei toisin päin. Lapsen kasvuvuosien aikana näiden kahden ei tulisi olla ystäviä tai tasavertaisia. Mutta koska narsismiin taipuvainen äiti ei yleensä ole saanut nauttia kunnollisesta vanhemmuudesta, hän on kuin tarvitseva lapsi. Tytär on hänelle paikalleen naulittu yleisö ja kaivatun huomion, kiintymyksen ja rakkauden lähde. Sen seurauksena äiti usein suhtautuu lapseensa pikemmin ystävänä kuin jälkikasvuna ja käyttää tätä tukena ja emotionaalisten tarpeidensa täyttäjänä. Joskus tukea tarjoavan ystävän rooli on ainoa tapa, jolla tytär saa äidiltään myönteistä palautetta. Tytär saattaa täyttää ystävän roolin vapaaehtoisesti, eikä hän ymmärrä, että järjestelyssä on jokin pahasti vialla ennen kuin vasta myöhemmin elämässään." (Emt. s.46)

Terapeuttini toivoo, että vihan ilmaisu onnistuisi terapiassa. Ymmärrän, että se olisi lopputulokseltaan paras mahdollinen ja erityisen hoitava tilanne. Ymmärrän myös vallan hyvin sen, että pahimmassa tapauksessa vihan purku tapahtuu väärässä paikassa, eli siinä läheisimmässä, parisuhteessa. Silloin voi olla että koko suhde hajoaa siinä rytäkässä. Voi toki olla tarpeen provosoida hieman ja kertoa tästä mahdollisuudesta. Olen kuitenkin kuullut myös muilta kohtalotovereilta samaa, mistä olen kokenut suurta ahdistusta omallakin kohdallani: läheskään kaikki eivät ole keskusteluterapiassa päässeet käsiksi vihaansa tai kyenneet ilmaisemaan sitä. Jotkut ovat kuitenkin päässeet kiinni vihan ilmaisuun itsekseen erilaisin keinoin, saaneet tyhjennettyä "vihatankkia" ja kokenet elämän helpottumista sen jälkeen. Nähtäväksi jää, kuinka omalla kohdallani tulee tapahtumaan.

Hauras luottamus

Kuten aiemmin kirjoitin, kaikki edistyminen terapiaprosessissani on tuntunut useimmiten turhauttavan kaukaiselta ja teoreettiselta. Yhtäkkiä kuitenkin olen huomannut, että jonkinlaista hentoa pohjaa elämästäni monelta osin puuttuvalle palaselle nimeltä Luottamus onkin ehkä syntynyt! Terapiaa on takana jo 2 vuotta, parisuhteen kehittymistä jouluna jo vuosi. Onko jotain sittenkin ollut aivan vaivihkaa, aivan huomaamattani kehittymässä?

Yhtäkkä tuli päivä, jolloin huomasin luottavani mieheeni. Huomasin uskovani hänen todellakin haluavan olla Minun kanssani parisuhteessa nyt ja pitkäjänteisesti. Jotain oli todistettu kohtaamalla uudestaan ja uudestaan erilaisia pelkoja ja häpeän tunteita sekä toteamalla ääneen luottamuksenpuutettani.

Yhtäkkiä tuli myös kerta, jonka jälkeen huomasin itsekin osoittaneeni luottamusta terapeuttiani kohtaan suostumalla suoralta kädeltä tilanteeseen, joka vaatii luottamusta terapeutin arviointikykyyn. Tilanteeseen, joka voisi kääntyä omalta kannaltani erittäin kiusalliseksi ellei jopa haitalliseksikin. Tilanne ei lopulta minusta tai terapeutistani riippumattomista syistä tapahtunut, mutta olin yllättynyt havaitessani, että olin heittänyt pallon terapeutilleni tuosta vain. Vaatimatta sen kummemmin mietintäaikaa.

Joissakin kohdin huomaan myös luottamusta seitinohuena rakennelmana Itseäni kohtaan. Empatiaa itseäni kohtaan, halua tehdä itselleni hyviä valintoja ja suojella itseäni. Tässä kohdin minulla on myös hurjan paljon tekemistä. Siinä, että ylipäätään reagoisin, kun minua kohdellaan niin että tuntuu pahalta. Se on haaste numero 1. Eräs terapiakerta meni tämän suhteen melko huvittavissa merkeissä. Käytännössä terapeuttini puhui, että minun pitäisi puolustaa itseäni kurjalta tuntuvassa tilanteessa tietyn henkilön kanssa ja itse perustelin koko ajan vastaan miksi en todellakaanvoi niin tehdä... :D Tavallaan koin, että tuo hupaisa terapiakerta nosti esiin aidompaa itseäni kuin terapiakäynneillä useimmiten vain hillityn jutustelun merkeissä. No, tuon kerran jälkeen kuitenkin sain otettua askeleen ja selvitettyä ensimmäisenä mielessä olleen tilanteen asianosaisen ihmisen kanssa. Ja sain siitä mielenrauhan. Asiat eivät olleet huonosti, eikä toinen edes ollut tajunnut loukanneensa minua. Koin suurta helpotusta. Siltikin tiedän, että tämän asian kanssa minulla tulee olemaan tiukkaa vielä useinkin. Itseni puolustaminen on haastavaa.

Mielenkiintoista on se, kuinka terapiaprosessi on niin vaivihkainen. On vaikea uskoa, että jotain oikeasti tapahtuu. Mutta... ehkä tapahtuukin? Melkein huomaamattoman hitaasti.

Lopullinen Päätös

Lopullinen päätös äitisuhteelleni tuli shokkiuutisen muodossa. Syyskuun alkajaisiksi isäni soitti minulle kertoakseen, että äitini kuoli juuri hyvin nopeasti äkilliseen sairaskohtaukseen. Myöhemmin selvisi, että tarkka kuolinsyy oli aortan repeäminen. Kyseessä oli siis todellinen äkkilähtö tästä elämästä. Uutinen oli itselleni fyysisenä tuntuva shokki ja olin onnellinen miesystäväni läsnäolosta tuolla hetkellä.

Puhelimen soidessa oikeastaan jo tiesinkin, mistä on kyse soiton ajankohdan, sekä omien soittoa edeltävien tuntemusteni vuoksi. Olin ollut kyseisen illan epätavallisen surullinen mieheni saavuttua luokseni viikonloppua viettämään. Ihmettelin oloani mistä se oikein kumpuaa, ja koitin arvailla sen syyksi kenties enemmän tapahtumia sisältänyttä viikkoa ja sen aiheuttamaa väsymyksen esiintulemista päästessäni miesystävän kainaloon. Illan tunnelma oli erityisen rakkaudellinen ja läheinen. Tajusin sillä hetkellä itsekin hakevani toisesta lohtua ja rakkautta hoivaamaan kummallisen "kipeää" oloani, johon ihana mieheni osasi vastata parhaalla mahdollisella tavalla. Puhelimen soidessa kaikki saikin selityksensä. Näin miesystäväni oli minulle tapahtumien alusta asti erityisen läheisenä tukena ja kaikki on tuntunut myös lujittavan suhdettamme kauniin kipeällä tavalla. Samaan aikaan on hurjan yllättävällä tavalla sisältynyt molempia Elämän ääripäitä: sekä suurinta synkkyyttä ja surua että suurinta rakkautta ja läheisyyttä.

Muutama päivä uutisen jälkeen tulin fyysisesti sairaaksi ja jouduin syömään parantuakseni antibioottikuurin, joita todella harvoin haluan edes ajatella. Ensisijalla ovat aina hyvin pitkälti luontaiset parantelukeinot. Tässä kohtaa kuitenkin ymmärsin energioideni olevan niin heikoilla, että kuuri oli tarpeellinen (vaikkakin tietysti toisaalta vielä lisää väsyttäväkin) pelastus tilanteeseen. Sairastuminen tuntui hyvin loogiselta ja miltei odotettavissa olevalta reaktiolta tilanteeseen. Lisäksi tulehduksen kohde oli sama, jonka tiedän äitiänikin usein elämässään vaivanneen. Sen myös havaitsin joskus äitisuhdeongelmieni selvittelyn alkutaipaleella jollain ihmeellisellä tavalla itselläni olevan yhteydessä jonnekin henkisen puolen ongelmieni juuriin.

Lähdimme mieheni kanssa viikon reissulle lapsuudenkotiini, jonne palasin nyt ensimmäistä kertaa viiden vuoden jälkeen. Matka herätti monenlaisia tuntemuksia ja huomasin itse paikkaan liittyvän edelleen paljon siellä asumisen aikoihin liittyviä voimakkaita tunteita. Toisaalta arvostan paljonkin joitain asioita siellä, mutta kuitenkin se on minulle edelleen ahdistava ja synkkä paikka. Olin kiitollinen siitä, etten ollut matkalla tällä kertaa yksin.

Melko hiljaisena kuuntelin muiden ihmisten tarinoita ja kokemuksia äidistäni. Koin yksinäisyyttä oman tarinani kanssa, jota en tietenkään halunnut tällä matkalla kenenkään kanssa jakaa. Erityisen raskasta oli havaita oman isäni ärtymys siitä, että olimme olleet välirikossa äitini kanssa hänen viimeisen elinvuotensa. Saada kuulla kuinka asia oli isäni mielestä kalvanut ja masentanut äitiä ja kuinka hän ei voi ymmärtää miksi näin on ollut. Koin hänen lausahduksissaan syytöstä itseäni kohtaan.

Toisaalta oli myös lohdullista ja mukavaa kuulla positiivisia asioita äidistäni jutellessamme parinkin äitiä ennen hänen kuolemaansa paljon nähneen ihmisen kanssa. Siitä, mitä hän oli ympärilleen antanut ja hänen voinnistaan ja elinvoimastaan viimeisinä aikoinaan. Ilmeisesti hän oli piristynyt paljonkin aiempaan verrattuna viimeiseksi elinvuodekseen; ehtinyt sen aikana käydä monissa paikoissa, nähdä useita ihmisiä ja jakaa monien kanssa mielekkäitä hetkiä. Moni on ilmeisesti kokenut saaneensa hänestä myös tukea, viisauden sanoja ja lohdutusta omaan elämäänsä. Moni vaikutti olevan hänen poismenostaan myös erityisen kovasti suruissaan. Jollakin tavalla tämäkin oli lämmittävää kuultavaa, vaikka siltä vaikuttaakin, että äiti on ollut muille tavallaan eri ihminen kuin minulle.

Äidin jäämistöstä löytyi vielä itseäni koskevaa materiaalia yllättävä pino. Vuosien ajalta ylöskirjattuja tekstiviestejä ja myös netistä printattu mielenterveysdiagnoosi minulle muistiinpanoineen. Itse en ole jaksanut tai välittänyt ollenkaan kaikkea lukea, mutta ehkä terapeuttini on saanut niistä jotakin terapiaprosessiani varten. Ainakin niiden pohjalta on herännyt kysymyksiä, keskustelua ja tunteita. Itselleni kaikki tuntui ikään kuin lopulliselta varmistukselta sille, että minun ja äidin tarinalla ei olisi voinut olla toisenlaista loppua.

Osin äitini itse usein käyttämiä sanoja lainaten haluan kirjoittaa äidilleni seuraavat sanat:

Hyvää matkaa tästä maaelämästä kosmokseen! 

Rauhaa ja Valoa.

Haluan antaa anteeksi tässä elämässä välillämme olleet asiat, 

jatkaa näistä minulla olevista lähtökohdista oman elämäni työstämistä. 

Näin oli tällä kertaa tarkoitettu tapahtuvan.

<3 Tyttäresi, K